Työelämä on positiivista puhetta täynnä

Työelämäkeskustelua seuraamalla ei voi välttyä lukuisten työelämäasiantuntijoiden väitteiltä siitä, kuinka ”suomalainen työelämäkeskustelu on keskittynyt vain negatiivisiin asioihin”, ”suomalaiseen työelämään kaivataan positiivisempia sävyjä” ja ”työelämästä puhutaan vain negatiivisesti”.

Ajattelen usein, mistä ihmeestä he mahtavat puhua? 

Olen seurannut suomalaista työelämäkeskustelua intohimoisesti yli 15-vuoden ajan, hankkinut yhden työelämätutkimuksen tutkinnon ja tutkinut väitöskirjassani myös yhteiskunnan muutosta ja sen vaikutusta erilaisiin työhyvinvointi-interventioihin, kuten trendikkääseen mindfulnessiin. Väite positiivisen puheen puutteesta ei voisi olla juuri enempää väärässä.

Asia on täysin päinvastoin. Työelämä on positiivista puhetta täynnä. 

Suomalaiseen työelämäkeskusteluun osallistuneet tutkimusprofessorit, asiantuntijat ja konsultit ovat lähes pääsääntöisesti edustaneet jo kahden vuosikymmenen ajan positiiviseksi psykologiaksi kutsuttua tieteellistä suuntausta. Sillä tarkoitetaan suurin piirtein tieteenalaa, jonka tarkoitus on paljastaa positiivisesta näkökulmasta työtä tekevälle suomalaiselle työelämän kukoistuksen ja hyvinvoinnin salaisuudet. 

Jos suorittaa kansalliskirjaston tietokantahakua hyödyntäen haun työelämäkirjallisuudesta vuosilta 2000-2025 (kirjoja on niin paljon, etten tosiasiassa jaksanut käydä tätä tekstiä varten kaikkea läpi…), huomaa, ettei työelämäkirjallisuus tosiaankaan ole vain työelämän negatiivisten kehityskulkujen läpikäyntiä. Jälleen päinvastoin.

Työelämästä julkaistavat kirjat ovat pääasiassa positiiviselle näkökulmalle perustuvia vertaisarvioimattomia konsulttikirjoja ja työelämän kehityskulkuihin kriittisemmin suhtautuvat työelämäkirjat ovat vuosittain harvinainen poikkeus. 

Entä jos työelämäkeskustelua tarkastellaan puhtaasti julkisen näkyvyyden eli lehtikirjoitusten tai tv-esiintymisten perusteella? Uskallan väittää, että eniten tilaa mediakeskusteluissa ovat jälleen saaneet positiivisesta näkökulmasta työelämää lähestyvät toimijat. Työelämäkeskustelussa näkyvin hahmo on lähes varmasti ollut jo vuosikaudet tutkimusprofessori, joka on tuonut Suomen kansalle positiivisen psykologian ilosanomaa.

Suomalaiset työntekijät tuntevat varmasti paremmin positiivisesta psykologiasta ponnistavan käsitteen ”työn imu”, kuin yhtäkään kriittisen työelämätutkimuksen teoriaa. 

Yleisesti tarkastellen positiiviseen psykologiaan liittyvistä teemoista julkaistaan vuositasolla vielä hurja määrä populaariartikkeleita, webinaareja, blogeja ja luentoja, mikä on tehnyt tästä positiivisesta lähestymistavasta työnantajien lempilapsen. Positiivisuus niin sanotusti myy. Positiivisen psykologian ympärille onkin muodostunut oma self-help-genrensä, joissa käsitellään niin onnellisuutta, työn merkityksellisyyttä, resilienssiä, kukoistusta, (itse)myötätuntoa ja erilaisia vuorovaikutusteemoja. 

Ei positiivisuudesta tosiaan puutetta ole.

Suurin ongelma taitaa kuitenkin olla se, että tällä positiivisuuspuheella ei vaikuta olleen juuri mitään vaikutusta työelämän myönteiseen kehitykseen yhteiskunnan tasolla, enkä muista tieteen lähihistoriasta montakaan keskustelua, jossa jonkin tieteenalan merkityksestä, vaikutuksesta ja uskottavuudesta olisi oltu yhtä huolissaan tieteilijöiden keskuudessa, kuin juuri tämän positiivisen psykologian, jonka edustajina useimpia työelämäkommentaattoreita voi perustellusti pitää.

Varsin tuore van Zylin ym. (2023) positiivisen psykologian kritiikkejä vuosilta 2010–2022 tarkasteleva meta-analyysi kertoo positiivisen psykologian tutkimuksista seuraavasti:

1. Tutkimuksien teoretisointi ja käsitteiden määrittely on puutteellista.
2. Tutkimuksien tutkimusmenetelmät ovat puutteellisia.
3. Tieteenala on pseudotiedettä, joka ei perustu riittävään tutkimusnäyttöön ja tutkimuksia ei saada toistettua.
4. Tieteenala on eriytynyt valtavirran psykologiasta.
5. Tieteenala on uusliberalismin uudelleenmuotoilua, joka tosiasiassa aiheuttaa vahinkoa ihmisille. 
6. Tieteenala on kapitalistinen hanke.

Kritiikkiin saattaisi olla syytä suhtautua vakavasti. 

Filosofi Jaakko Vuoren mukaan positiivisuudesta on tullut jo rajatonta – vailla ”negatiivista”. Kun yhteiskuntaa määrittelee loputon positiivisuus ja näennäisen loputtomat mahdollisuudet, erilaisten ongelmien ytimeen siirtyvät yksilön suoriutuminen ja mahdollisesti saavuttamattomasta positiivisuuden kokemuksesta seuraavat estyneisyyden tunteet ja muut sisäiset ongelmat. Positiivisen psykologian ihmiskuva on iloinen, ulospäinsuuntautuva, tavoitteellinen ja statusta etsivä ekstrovertti (tutkija Alistair Miller on väittänyt, että koko positiivisen psykologian tutkimus perustuu virheellisten argumenttien sarjaan ja tämän yhden ainoan temperamenttipiirteen tutkimiseen) ja toisenlaiset ihmiset ovat hankalia, kriittisiä ja yhteistyökyvyttömiä.

Tämä johtaa siihen, että kaikki – hyvätkin – kehitysehdotukset on helppo nähdä negatiivisina, jos henkilö ei ole riittävän ”positiivinen ja ratkaisukeskeinen”.  

Olen kuitenkin samaa mieltä positiivareiden kanssa siitä, että valtaosa suomalaisista työntekijöistä voi työssään hyvin ja hyvä niin. Ei voi kuitenkaan olla niin, että työelämän huonontumista todistavat tilastot ja yksittäisten ihmisten kertomat tarinat kuormituksen kasvamisesta tai työuupumuksesta kääntyvät aina osaksi ”negatiivisuuden olkiukkoa”. 

Työelämä on tosiasiassa positiivista puhetta täynnä, joten…sanoisinko…lopettakaa jatkuva negatiivinen puhe negatiivisesta puheesta. 

Lähteet

Brunila, K, Harni, E., Saari, A., & Ylöstalo, H. (2021). Terapeuttinen valta. Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa. Tampere:Vastapaino.

Miller, A. (2008). A Critique of Positive Psychology— or ‘The New Science of Happiness’. Journal of Philosophy of Education, Vol. 42, No. 3-4. 591-608.

van Zyl, L. E., Gaffaney, J., van der Vaart, L., Dik, B. J., & Donaldson, S. I. (2023). The critiques and criticisms of positive psychology: a systematic review. The Journal of Positive Psychology, 19(2), 206–235. https://doi.org/10.1080/17439760.2023.2178956